Minna tuli minulle kolme vuotta sitten, eli 5-vuotiaana.

Opiskelin silloin Kokkolassa ja haaveilin omasta koirasta. Laitoinkin lopulta kauppoihin ilmoituksia koiranpennun toivossa. Yhtään soittoa ei tullut.

Seuraavaksi laitoin paikalliseen ilmaisjakelulehteen ilmoituksen, jossa kerroin tarjoavani koiranpennulle "hyvän ja vastuuntuntoisen kodin".  Ensin ei kuulunut mitään, kunnes eräs nainen soitti. Soittaja oli vanhempi rouva, joka tiedusteli minkälainen koira minulla oli ja kertoi samalla puolet elämänkertaansa. Kuuntelin kärsivällisesti ja oikaisin lopuksi väärinkäsityksen.

Taas pirisi kännykkä. Olin jo vähän epäluuloinen, mutta soittaja oli kuin olikin oikealla asialla. Ystävällisen kuuloinen mies kyseli, että minkälaista koiraa haen ja kertoi luopuvansa omastaan.

Mies kertoi, että koira oli rodultansa treeveri, hyvin kiltti ja kultainen rotunsa edustaja. Niin viisas, että osasi vaikka kahvit keittää. Tervekkin vielä.

Mikä onnenpotku! En tosin ollut koskaan kuullutkaan mistään treeveristä. Kysyinkin, että mikä rotu se sellainen on. Mies kertoi kyseessä olevan lyhytjalkainen jäniskoira. 

Vähän alkoi epäilyttää, enhän minä mitään jäniskoiraa ollut ajatellut... Kysyinkin seuraavaksi, että paljonko koirallasi on ikää? Viisi vuotta kuului vastaus ja perään vakuutteluita, että koira on terve ja elää vielä pitkään. Äänestäni taisi kuulua epäröinti, kun mies sitten sanoi, että olisi sääli lopettaa terve ja hyväluonteinen koira kun se ei kerta enää jänistäkään aja.

Lupasin miettiä asiaa ja soittaa takaisin. Seuraavan tunnin olin kuin tulisilla hiilillä. Etsin netistä tietoa "treeveristä", enkä löytänyt mitään. Mietin miltä näyttäisi lyhytjalkainen ajokoira. Varmaan aika hassulta. Mietin myös miten väärin olisi, jos terve koira lopettaisiin.

Sitten tein päätökseni ja soitin miehelle. Sanoin ottavani koiran. Silloinen poikaystäväni yritti estellä, mutta en antanut sen häiritä.

Seuraavana päivänä ajettiin eräälle huoltoasemalle tulevaa koiraani vastaan. Mies oli kertonut etukäteen minkälaisella autolla tulisi ja minä tietenkin jännitin minkälainen kirppukasa sieltä autosta hyppää.

Lopulta tuntomerkkeihin sopiva auto saapui ja ikkunasta näkyi koiran naama. Ajokoira perhana, ajattelin, mutta autosta hyppäsikin töppöjalka pötkylä.Rakastuin ensisilmäyksellä tähän iloiseen hännän heiluttajaan. Näin heti, että siinä on minun koira.

Mies oli selvästi surullinen luopuessaan koirasta ja pyysikin pitämään siitä hyvää huoltaa. Lupasin näin tehdä.

Siinä oli tarina lyhyesti miten Minna minulle päätyi. Minnan entinen omistaja soitteli jonkin aikaa perään ja kyseli miten Minnalla on mennyt uudessa kodissa. Kaikesta huomasi, että Minna oli ollut rakastettu ja hyvinpidetty koira.

Näin Minna saapui elämääni ja voin sanoa, että päivääkään en ole katunut ja lupaukseni olen pitänyt.

Harmikseni olen hukannut miehen nimen ja osoitetiedot. Haluaisin kiittää häntä Minnasta ja kertoa kuulumiset.

Luonteeltaan Minna on kiltti ja kultainen, mutta samaan koiraan mahtuu myös junttura muori. Lenkillä laitetaan jarrut pohjaan jos siltä tuntuu, eikä varmasti liikuta mihinkään vaikka emäntä kuinka lirkuttelisi. Hätätilassa voi myös heittäytyä  maahan kierimään.

Ruokahalu Minnalla on ihan omaa luokkaansa. Kun jääkaappi keittiössä narahtaa, niin Minna on salamana paikalla. Isäntäväen ei tietenkään anneta syödä rauhassa, vaan tuhistaan vieressä äänekkäästi ja hypitäänkin tarvittaessa. Dreeverin vatsa on pohjaton, tai ainakin meidän Minnan.

Lenkillä Minna kulkee nenä maassa kiinni jäniksenjälkiä jahdaten. Iso ääni lähtee pienestä koirasta kun tuoreet jäljet haistaa.